Marraskuisena viikonloppuna

Viikonloppu lähes täysin kotosalla. Kaipasinkin rauhoittumista. Töissä on ollut varsin hektistä ja sama meno jatkuu kai vielä.  Pojan auto on edelleen rikki ja minä lainasin omaani hälle jahtiin mukaan. Hyvä syy pysytellä siis ihan vaan kotona. 

Mulla on ollut pikkuepeli koko viikonlopun hoidossa. Eilen vietettiin mummosynttärit, tai siis epeli täyttää tänään seitsemän ja kutsuttiin isomummot meille. Mummoillekin tärkeää tavata sekä toisiaan että jälkipolvia.  Oli oikein kiva ilta.

Tänä aamuna oli ihana herätä pikkumies kainalossa. Onnittelin aamuvarhaisella ja ei kun paketteja aukomaan. Oli niin harras olo pojalla, että viipyili pakettiensa kanssa pitkään sanomatta sanaakaan, kiiruhtamatta minnekään. Kysyttäessä ei osannut kertoa, mikä lahjoista oli mieluisin, vaan luetteli ne kaikki. Ehkä oikeaan osuneet lahjat!

Poika asetteli saamalleen matolle kaikki lahjansa. Hartaudella. "Fammu, mistä tiesitkään, että mun suosikkijalkapalloilija on Ronaldo?" Kyllä fammu tietää. Jalkapallokortit viritettiin ympäri mattoa strategisesti tärkeisiin paikkoihin. :)

Seitsenvuotias. Tuolta ajalta ihmismieli pystyy jo säilyttämään muistoja aina aikuisuuteen asti. Siinä on jotain kiehtovaa, mitä kelläkin  mieleen jää. 

"Fammu, muistatko, kun vuosi sitten kuljimme tätä samaa tietä ja juuri tässä kohdassa oli ne kaksi keltaista perhosta!"

En olisi muistanut, mutta kun epeli kertoi, niin muistin. Ehkä se jäi mieleensä juuri siksi, että oli lämmintä ja kaunista ja elämys, kun seurailimme pitkän aikaa kiireettöminä  niitä perhosia. Muistan etsineeni niistä hänelle tietoakin. Siitä täytyy olla  jo reilusti yli vuosi.  

Seitsenvuotias. Viisi uutta hammasta. Painoa 27 kg ja pituutta 126 cm. Siinä strategisimmat mitat, jotka hän kertoi minulle tänään itsestään. Oli kuulemma kouluterkalla mitattu. Tänne ne kun kirjoitan, niin muistan  ne vielä vuosienkin päästä. Blogi on minulle myös asioiden säilömispaikka. Monta, monta asiaa olisin muuten jo vuosien varrella unohtanut. 

Eilen, kun kävin palauttamassa mummot koteihinsa, pysähdyin äitini kanssa hautausmaalle. Oli jo  myöhä. Silti Annan hautausmaan parkkipaikka oli tosi täysi. Olin käynyt isäni haudalla jo ohi kulkiessani perjantaina, kun en ollut varma, ennätänkö myöhemmin  Pyhäinpäivänä. Äidille ehdotin, että käväistäänpä samalla haudalla, kun ohi ajetaan. Äiti ensin, että kannattaako ja kun on niin vähän päälläkin. Ei me sinne asumaan jäädä, vastasin. 

Laskimme kynttilän haudalle. Annoin äidin sen asetella. Sanoin äidille, että ylihuomenna isän kuolemasta on jo kuusi vuotta. Ei olisi muistanut. Aika menee kuin siivillä.  Pois haudalta kävellessä äiti kommentoi "Niin, otin nämä kävelysauvat sen takia mukaan, että jos satuttais käymään haudalla... " Liikutuin jotenkin. Ei rohjennut vain sanoa toivettaan minulle etukäteen.  Varmaan ajatteli, että jos siitä on liikaa vaivaa...Onneksi tuli pysähdyttyä!

Annan hautausmaalla oli muutoinkin kaunista. On ihanaa, kun näkee ihmisiä, jotka hautausmaalla rauhoittuvat. Rauhaa ja rauhoittumista me nykyajan ihmiset kaipaamme!

Friiviikko eli irtanaisviikko

Vastaan tuli lukiessa sana "friiviikko. " Se juontaa juurensa entisaikoihin. Friiviikolla tarkoitettiin  piikojen ja renkien elämässä viikon kestävää vapaa-aikaa, joka ajoittui "köyriin" eli marraskuun ensimmäiseen päivään. 

Tavattiin sanoa, että palvelusväeltä "katkesi rinnustin" ja sen perään tuli hetimmiten friiviikko. 

"Tostapa se huomataan,

että pyhäinpäivä tulee:

isännän silmät sikkurassa

ja emäntä on nuree. 

Pyhäinpäivän lauantaina

nousee jälleen ranki:

viikon saa taas herrastaa

ja sitten on vuoden vanki. "

Friiviikolla palvelusväki sai luvan kanssa syödä tavallista hienommin talon pöydässä. Parasta lienee ollut kuitenkin se, ettei silloin tarvinnut osallistua talon töihin. Toki tämä friiviikon ajankohta olikin varmaan alkujaan sovittu siksi, kun maaseudulla tuohon aikaan vilja oli jo puitu ja kynnöt tehty. Talon työt olivat sen vuoksi vähimmillään tuohon vuodeaikaan. 

Friiviikolla oli muitakin tunnettuja nimiä, kuten  irtanaisviikko, köyry, tai kissawiikko. 

Jos palvelusväki ei ollut aiemmin ottanut palkkaansa, oli heillä oikeus saada friiviikolle koko vuoden palkkansa. Tienestin kanssa olikin sitten lysti matkata kaupunkiin köyrimarkkinoille humputtelemaan. Muutoinkin nuoriväki tapasi kokoontua markkinoille. Olihan tapana, että edelliskesänä ripille päässeet saivat lähteä luvallisesti köyrimarkkinoille. 

Friiviikolla oli lystiä, kun ei ollut elämässä tarkkaa aikataulua, ei anivarhaista ylösnousua tai lehmien tillausta. Tälle viikolle ajoitettiin köyrimarkkinoiden lisäksi myös vaatevaraston täydennys- ne, mitä ei itse valmistettu. 

Oli myös yleinen käytäntö, että köyriviikolla vaihdettiin kihloja. Kultarenkaat  vasemman käden nimettömään. 

Friiviikkoja seurasi yleensä pestuumarkkinat, jolloin piiat ja rengit etsivät uusia palveluspaikkoja.,

Toki tuli ikävähköjä lieveilmiöitäkin näillä kaiken kansan markkinareissuilla. Löysin alla olevan katkelman vuodelta 1861  Suomen julkisista sanomista. Siinä surkutellaan lähinnä sitä, että on erikseen syysmarkkinat ja sitten vielä hetimmiten  irtanaisviikot. Kun näin jälkikäteen tiedetään, että jo koko 1860-luvun alku oli lähtölaukausta vuosikymmenen loppuosan nälkävuosille, lienee ollut todella ahdistus ja kauhu käsillä palkollisten  juostessa markkinoille, kun sateiden vuoksi sato oli jäänyt  ajallaan  korjaamatta. 

"Suuresti suremma syysmarkkinoita, warsinkin wastuksellisen märjän kesän perässä. Riihityöt markkinan aikana owat paraillansa, ja silloin lyöttää palkkawäki sinne wäkirynnäköllä, jott`ei anta isännän kiellot eikä emännänkään.Kaiketi olis toiwottawa, että Kokkolan syysmarkkina siirrettäisiin irtanaiswiikolle. Jopa ei taitais niinkään paljo palkkawäkeä sinne rientää juomaan ja tuhlaamaan suuria palkkojansa. Ainakin se irtanaiswiikko pidetään waikka toinen markkinoilla menee. 

"...Oi jospa aina oisi

Meill`kissanviikko vaan, 

silloinkos laulut soisi

Ei syytä nurkumaan. 

Ja syötävämme silloin 

Ois` juustot, lampaan luut. 

Myös puhdetöinä illoin 

Tanssit ja lystit muut.

Mutt`minkään lystin taika

Ei kestä ainiaan.

Pois vierii vapaa-aika,

Saa kahleet painamaan. "

LÄHTEET:

Mustavalkokuvat kuvattu Kokkola 400-juhlavuoden ETT:n järjestämässä valokuvanäyttelyssä. 

Anjanpellon kauneuden ja kaipuun markkina. -Grunthal, S. [file:///C:/Users/Minna%20Heikkil%C3%A4/Downloads/138695-Artikkelin%20teksti-308623-1-10-20231109%20(1).pdf] Luettu 18.8.2024. 

Kissa-viikko. 1.11.1911. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1006887?term=Kissaviikko&term=kissaviikko&term=kissaviikkonne&term=kissaviikon&page=2] Luettu 18.8.2024. 

Köyrimarkkinoilla. O. Tokoi. Merestä noussut kaupunki II. Kotiseututietoa Kokkolasta. 1989. 

Suomen julkisia sanomia. 7.2.1861. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/455452?term=wirkattua&term=Suomen&term=Julkisissa&term=Sanomissa&term=Suomeen&term=Suomi&page=2] Luettu 18.8.2024. 

 Turun sanomat. 1.11.1936. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2103473?term=friiviikko&page=7] Luettu 18.8.2024. 

Murteisiin hurahtanut

Jo on ollu kiire viikko. Tällasia enempi, niin verenpaine huuteloo kahtasataa...Nyt kuitenkin  lopultakin toimeton hetki. Kiireisen viikon vuoksi vain lyhyesti  kirjoittelen, vaatii vähän palautumista...Kävin äitini luona lukemassa Järviseudun sanomat, jossa oli musta juttua  - oikeastaan parillakin viikolla. Mutta tässä  alla tää jälkimmäinen teksti. 

Mulle joutenolo on aina sellainen luovan hetken mahdollistaja. Viime kesänä  oli joutilas päivä. Lojuin sohvalla ja surffailin. Silmiin sattui ilmoitus  murrekilpailusta ja siltä istumalta kirjoitin lapsuusseudun murteellani tekstiä. Siis Evijärven Haapajärvenkylän murteella - asuin siellä 8-vuotiaaksi ja se on edelleen se omin seutuni.  "Moon niitä haapisia!":)  Pistin  tekstin äkkiä postiin, etten kadu ja peruuta osallistumista. Ja aika kivasti kävi.

En ole aikaisemmin murteella tekstiä kirjoittanut. Puhun kylläkin edelleen  tätä murretta, mutta kirjoitettuna se on paljon haasteellisempaa. Oli pakko laittaa toi lehtijuttu kahteen osaan, kun oli muuten liian leveästi tekstiä...:) Joskus olen haaveillut, että kirjoittaisin isänäitini elämästä enemmänkin, mutta vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä. Ja toisaalta silloin tuskin kääntyisin murteella kirjottaan. Toisaalta taas se murre olisi hienoa saada laajemminkin tallennettua sellaisena kuin sen vielä parhaimillaan muistan. Minun jälkeen oma sukuhaarani tuskin sitä enää  osaa käyttää...

Tässä vielä tää mun murrepläjäys, jos joku jaksaa murretta lukea - tiedän, on raskasselekoista kirjoitettuna:)

"Mummo herättää mut jo viijen jäläkeen. Myö lähetään aamusta navettatöihi piham`perälle. Mummolla ja sen vanhapoikavelijellä, Kallella, on pieni navetta, joss`on viis aikusta lehemää. Mun homma on tillata niitä ja jelepata mummoa ja Kallea. Tai ennemminki mä helepin semmosissa töissä, ettei mun tarvihte mennä niijen isojen lehemänkantturoijen parsiin. Mummo niim` pelekää, että Tähikki, Raita tai Omena säikähysissään töytäsis mua. 

-Pitää aina muistaa varoo, ettei mee liijan lähelle lehemiä, ettei ne säikähä, sanoo mummo. 

Mummo hoitaa mua päivisin, kum`mun äiti ja isä on muualla töissä. Ne sanoo, että pitää ymmärtää olla kiltisti, kum`mummolla on muutenkin palijon töitä. Enkä mä mummolle äkäile. Mummon kans on aina hyvä olla ja mummo antaa mulle niim palijon töitä, että mun aika menöö niin kus`siivillä. Mun työt o tähellisiä. Ja mummo kertoo samalla sen elämästä. Kuinka sen äiti kuoli, kun soli vaan seihtemän vuotta ja joutu sitte het hoitaan nelijää nuorempaa. Nuorimmaiselle piti juottaa maitoo lehemänsarvesta, kussillä ei ollu enää äitii antamassa kikkiä. Tai kun se jäi leskeks jo vähäm yli parikymppisenä. Sota vei sen miehen ja mun isästä tuli puoliorpo jo vuojen vanahana. Mummo kertoo ja mä kuuntelen. Ei mun tarvihte sanoo mitään. Enkä mä liijon osaiskaan. 

Lehemille tehään ruokaa ämpäreihin. Mä laitan viis mustaa ämpäriä riviin ja mummo sanoo, että nys`saat sitte laittaa niihi pöperöt lehemille valamiiks. Ensimmä haen jauhoja. Mä vahäm arkailen nostaa sitä painavaa jauholaarin kantta, kuj`joskus siell`onn`ollu hiiriäki. Nostan jauhot laarista semmosella puisella kauhalla, jonka Kalle on ihte vuollu. Sitten mä laitan vähäm perunoita niihi ämpäreihin. Non semmosia nahistuneita jo, ja kamalam pienii ne perunat, mutta lehemille semmoset kelepaa pois tiehesä. Mitään ei saa laittaa haaskiolle. Joka vuos kum`me nostetaan perunat maasta, niim`mun tehtävä on kahtoo erilleen ne pienet perunat, jokka sitte annetaan lehemille talavem`mittaan. 

-Otappa tuo suolapussi völijyyn ja laske sinne ämpäriin jokahiselle suolaa kans. Tuloo vähäm`makua lisää, mummo ohojeistaa. 

Raahaan suolapussin ämpäreitten ääreen. Pussi on iso, mutta köykänen, suolaa ov`vaa vähäsen pohojolla enää. Kyykistyn ja kurottelen pussin perälle. Suola tuntuu karkealta käissä. Otan pari kourallista jokahiselle lehemälle ja puistelen lopuks käet yhen ämpärin päällä puhtaiks. Kaajan ämpäristä sinne vähäsen vettä kans jokahiselle. 

-Niijja sitte kouralline niitä kivennäisaineita kans. Lehemäkki tarvii vitamiinejä niinkus`sääkin Ja äläs unoha melassia. Se on nii makosaa noille lehemille. Syövät ja lypsäväkki sitte paremmin, kur`ruoka maistuu, mummo huuteloo lypsynsä lomasta. 

Kivennäisaineet näyttää mum`mielestä pahoilta. Eisunkaan lehemätkään sellasista tykkää. Mutta melassi näyttää mum`mielestä iha kus`siirapilta. Mä aattelen, että lehemät tuloo ilosiks, kunne näköö, etä moon laittanu niille makijaa kans. Melassi on semmosessa isossa koolissa ja mullon nappo, jolla mä lorahutan jokaseen ämpäriin sitä vähäsem`mukaan. Naposta ov`vähä vaikee kaataa. 

-Kusooko kintuille sun melassis? hohottaa Kalle naurellen sontalaarin luota. 

Lehemien ruoka pitää vielä sekottaa. Navetan nurkassa on puinen keppi, jolla mä pyöräytän niitä ruokia ees taas. Ensi se tuntuu iham kamalan raskaalta, mutta kum`mä lisään vielä vettä vähäsen, nii homma helepottuu. Kalle tuloo hyvim`mielin hakoon ne ämpärit ja antaa ne sitte lehemille. 

Ketassa ov`vaan yks vasikka. Sillei oo vielä nimee, mutta mä haluisin, että siitä tulis Ruusa. Mä annan etusormeni vasikalle ja se imasoo ja nuoloo sitä. Sormessa varmana maistuu se suola vielä. Mummo kaataa vasikalle poikineem`maitoo ja kyllä se juoki ahanaasti. Mummo tykkää, että oikeen hyvä vasikka saatiin, kus`sill`on nii hyvä syömälysti. Nyp`pitää vielä hakee Kallen kans heiniä lehemien parsiin. Heinät os`semmosessa paikassa navetan ulukopuolella, josta sanotaan, että non siellä solassa. 

-Kipaseppas tuonne heinäkasan päälle, Kalle sanoo mulle. 

Mä kömmin ylös semmosta heinäseinää pitkin. Heinät on`nii tiiviisti tukittu sinne heinäsuojaan, että niitä mahtuis mahollisimman palijon navetan lähelle. Sillon kesällä kum`me tehtiin heinätöitä, niim`mun piti iha hyppii niissä heinissä, että ne linttaantu tarpeeks. Ja sillon sinne heinien sekaan heiteltiin kans suolaa, että ne säilys hyvinä. 

Kallen on palijon helepompi ottaa ne heinät nyt hankoon ja viijä lehemien parsiin, kum`mä oon ne ensi irrotellu. Mum`mielestä navettatöissä on kivaa. Mutta käet onk`kyllä ihav`viheliäisen naarmuset, kum`mä luisun sieltä heinäkasasta alas. Kuivat heinät pistelöö kovin ja mua vähäsen ryittääki, kun`ne heinät nii pöllyää.

Mummo on saanu nyl`lypsyn valamiiks. Sill`on sellane pieni puuränkky, minkä päällä se istuu. Miten`nii iso ihimine voiki istuu niim pienellä ränkyllä? Mummo kaataa lypsetyn maijon tonkkaan. Meillon kaks tonkkaa ja maitoauto hakoo täyvet tonkat parim päivän välein. Ne pitää säilyttää kylymässä veessä siihen asti, kun`ne kuskataan maitokärryillä tiev`varteen maitopukille. 

Kalle hakoo vielä olokia lehemien sontalaariin. Se sanoo niitä kuivikkeiks. Kalle on sitä ennen luonu sonnat ja paiskonu ne sontahuoneeseen ulemmas taikolla. Sieltä sontahuoneesta nousoo aina semmonen vahava haju ja ilimassa onn`ihan`ku höyryä, kus`se lehemänpaska ov`vielä vähäsel` lämmintä. Kalle antaa mulle lopuks vielä luuan. Mä rapsin navetan lattijaa sillä puhtaaks. 

-Voij`jettä tuli taas hyvä, mummo kehuu. 

Nym`me ollaan valamiit ja myö kävellään tupaan pienen maitohinkin kans. Mummo paistaa ahavenia ja läskimpaloja pannussa ja turauttaa vielä kahavikki. Mä kastan leivämpalasta sinne pannumpohojaan ja kyllä maistuu hyvältä se rasva leiväm`päällä. Kello lyö pian yheksää ja me oikastaan mummon kans vähäks aikaa. Kyllä mun`non sitten nii hyvä olla! "

Näin pyhäinpäiväviikonloppuna vielä...Kiitos menneille sukupolville siitä minulla on juuri tällaiset juuret, jotka kantavat ja  jotka sain lahjana esipolviltani!:)  Tässä alla kaunis kynttiläkaari Kokkolan kaupunginkirkosta. Kävin äitini kanssa hiljentymässä ja katsomassa, kun  vuosi sitten edesmenneen isäni nimi luettiin ja syttyi kynttilät...kaunis hetki muistoihin säilytettäväksi...

Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivän aamuna. Pakkasta yli -9. Etsin naulakosta pitkän takin, liian syksyisen. Saa kelvata. En halua lähteä matkaan punaisenkirjavassa toppatakissa. Täytyy etsiä musta talvitakki, kun on enemmän aikaa. On kylmä, kun raavin auton valkoisia kuuraikkunoita kohmeisin käsin. Talvi on tullut.

Olen luvannut noutaa anopin kynttiläkirkkoon. Hän  tulee minua vastaan hissin oven edessä. Hiljaisina istumme autoon. Vaikkei anoppi sano mitään, tiedän, että hän on tyytyväinen, ettei tarvitse lähteä yksin.

Kirkko on lähes täynnä. Jokunen tuttukin. Ennen Jumalanpalveluksen alkua kirkonkellot soivat. Lasken...80 lyöntiä. Mietin penkissä istuessani, olenko ainoa, joka niitä laskee...

Käyn nykyään harvoin kirkossa. Silti minulla on erityinen suhde kirkkoon. Nuorena kotini oli kirkon vieressä. Ystäväni oli kirkkoherran tytär. Olimme jonkinlainen pappilan hätävara, sillä  meidät pyydettiin  milloin keräämään kolehtia, milloin laulamaan kirkkoon. Aina, kun oli pula tekijöistä. Usein oli. Joskus pienelläkin varoajalla. Aina me kaksi hullunrohkeaa olimme valmiita. Aina hommat hoituivat.  Muistan myös  olleeni pyhäinpäivän kirkossa sytyttämässä ystäväni kanssa kynttilät vuoden aikana poisnukkuneille. Meillä oli hienot messinkisytyttimet. Omassani sytytysnauha roihusi isolla liekillä. Kukaan ei ollut ennättänyt neuvoa, miten sitä säädettiin. Olen iloinen, että minulla oli moinen mahdollisuus oppia heittäytymään yleisön eteen. Varmaan siksi en nykyään pelkää esiintymistä.

Penkissä istuessa ennättää ajatella monenlaista. Rakastan kirkkoja rakennuksina. Niiden vuosisataista kulttuuria,  kirkkotaidetta, valoja, seiniä, maalauksia, virsiä...En tiedä mistä se kumpuaa. Nuorena en  tiennyt, mikä minusta lopulta tulisi, niinpä hain useampaan paikkaan opiskelemaan. Uskoin, etten ikinä pääsisi mihinkään, koska olin vetänyt kouluajan riman alta (en vieläkään ymmärrä miksi...). Reps, pääsinkin jokaiseen hakemaani paikkaan:/ Tätä harva tietää, mutta kerron sen nyt tämän kerran: olisin päässyt opiskelemaan myös kanttoriksi! Valitsin sitten kuitenkin aivan toisen alan, johon olin pienestä asti tuntenut vetoa...Heh, 960 hakijan joukosta valittiin 96 opiskelijaa kasvatusalan mekkaan (naiiviuttani en ollut tajunnut edes hakevani vaikeimpaan paikaan - en olisi muuten ikinä hakenut, jos olisin tiennyt...). Olin niin otettu, etten edes miettinyt muuta vaihtoehtoa. Niin jäi kanttoriopinnot ja jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka erilainen työnkuvani olisikaan ollut. Hetken kuvittelen istuvani urkupenkissä, kun jykevä virsi soi...Upeaa...

Helgonen har funnit friden...Rauhan saivat pyhät Herran... En tiedä, kummalla kiellellä laulaa...

Anopin kanssa istumme penkissä. Minua hymyilyttää. Kaksi alun perin ummikkosuomenkielistä istuu vieri vieressä sopottaen pieneen ääneen uskontunnustusta toisella kotimaisella. Puolessa välissä tekstiä mietin taas, pitäisikö minun silti sanoa rämpsy suomeksi. En tiedä.

Koen koskettavana hetken, kun pappi lukee vuoden aikana kuolleiden nimet. Monta tuttua nimeä, monta ajatusta, paljon kynttilöitä syttyy. Appenikin. Puheessaan pappi kehottaa muistelemaan, jäikö jotain erityistä mieleen  vainajan pukeutumisesta. Ensimmäisenä muistan vihreän toppatakin, sitten villapaidan, jossa oli hirven kuvia. Ja ne kalsarit...perhepiirissä oli vitsinä, että appi ottaa kalsarit pois juhannusaattona ja pistää takaisin ylleen juhannuspäivänä. Sitten onkin kesä ohi. Rakkaita muistoja, joita ei tajunnut edes muistoiksi ajatella silloin kun appi vielä eli. Monta muutakin lämmintä muistoa nousee. "Nu är sista i tratten (Nyt on viimeiset suppilossa)", hoki appi aina, kun jostain kolotti. Tästä on tullut perheessämme uusi, jopa hupaisa juttu viimeisen vuoden aikana, kun elämä ei ole näyttänyt meille valoisimpia puolia.

Päivällä vaihdan toiseen tunnelmaan. Vanhemmillani on kultahääpäivä (siitä voi kevyesti laskea, että täytän 50  vuotta hämmentävän pian...) Lähdemme syömään juhlaruoan vanhempieni, oman perheeni ja siskoni perheen kanssa.

Olen iloinen tästä päivästä. Pelkäsin jo monta vuotta sitten, ettemme koskaan saisi juhlia tätä. Mutta tämä päivä annettiin kuin annettiinkin meille. Ruoka on hyvää. Kolme sukupolvea saman pöydän ääressä. Lopuksi siskoni tarjoaa vanhemmilleni konjakit. Nauran isän onnelliselle ilmeelle. Äiti juo häveliäästi omasta lasistaan hörpyt ja toteaa, ettei hänen niskansa taivu lasin tyhjentämiseksi. Isä mainitsee, että hänen niska kyllä taipuu vielä sen verran ja nenäkin mahtuu grogilasiin (nauramme, sillä  meidän suvussa nenävitseistä ei ikinä päästä:))) 

Iltapäivällä käymme haudalla. Sinne on saapunut uusi hautakivi. Totean, että kiveen mahtuisi neljä nimeä. Lieneeköhän tässä kivessä joskus minunkin nimeni? Sytytän kynttilän. Minulle tärkeää.

Päivän lehdestä luen Teemu Keskisarjan- ihailemani historioitsijan - tavasta tutustua uuteen paikkakuntaan. Hän kertoo kiertävänsä ensimmäiseksi  uuden seudun hautausmaan, koska se kertoo niin paljon historioitsijalle paikkakunnan historiasta: paljonko on menehtynyt, missä on taisteltu, onko isoja menetyksiä...Liikutun, sillä itse tunnen suunnatonta vetoa vanhoihin hautateksteihin.

Vuosi on ollut raskas. Ehkä raskain ikinä. Pyhäinpäivänä tämä kaikki jotenkin kulminoituu. Kotona sytytän pihaan kolme lyhtyä. Ne saavat loistaa pimeässä illassa läheisilleni...