Susikrooopi Peltokorvessa

Ps. lisäys 13.9.2021...Kohde kunnostettu!:))

Joskus sitä menee tyystin erilaiseen kohteeseen, kuin olettaa olevansa menossa. Minun piti käydä Kälviän Peltokorven  susikroopilla jo pari vuotta sitten, mutta ainaa se vaan jäi. Pari kertaa olin jo Peltokorven koulun päädyssä, jossa oli opaste kohti nähtävyyttä. Minusta tuntui, että kävelen suoraan ihmisten pihapiiriin, joten jätin useamman kerran  väliin. 

Nyt sitten menneen kevään korvilla  siipalle sanoin ohitse ajaessamme, että tuolla on  pakko käydä. Tekstin julkaiseminen otti aikannsa, kun vähän hämmennyin kohteen ulkonäöstä. No, julkaisen nyt kumminkin ja toivon, että kohde on jo siistiytynyt. En ole kuvauspoäivän jälkeen käynyt siellä. 

                    

Auto parkkiin ja kävellen matkaan. Meillä ei ollut ihan tarkkaa tietoa kohteen sijainnista, joten käveleskelimme koulun takana olevalla pellolla ensin ees ja taas. Nousimme sitten ylös pusikkoista rinnettä ja lopulta siippa huusi löytäneensä etsimämme. Kapusin mäelle perässä. 

  

          

Olin lukenut, että kotiseutuyhdistys on jossain vaiheessa 2000-luvulla kunnostanut kohteen, joten mielikuva oli siististä paikasta. Siksi varmaan koin kovan kolauksen, kun kohde ei ollutkaan ihan sellaisessa kunnossa kuin oletin...

Kuoppa oli paikoillaan joo, mutta valitettavasti joku oli paiskonut kuoppaan tielaitoksen keltapunaisia paaluja. Voi että osaankin ärsyyntyä moisesta, kun olisi ollut kiva kuvata kohde vähän värittömämpänä!

No, joka tapauksessa susikroopi oli paikoillaan ja se oli oikein mielenkiintoinen sinällään.

Vuoden 1734 laki velvoitti pitäjän maanomistajat yhteisvoimin rakentamaan joko sudentarhan tai sudenkuopan ja pitäjän neljänneksen oli vuosi kerrallaan pidettävä se kunnossa. Tällainen kuoppa kuului vielä 1800-luvulla olennaisesti länsisuomalaisen kyläyhteisön kuvaan. Tämä susikroopi Kälviällä on peräisin tosiaan 1700-luvulta saakka!

Kroopin sijainti mäennyppylällä mahdollisti hyvin kaivamiset. Reunat oli tosi pedantisti ja järjestelmällisesti ladottu kivillä. On erityisen hieno tunne, kun pääsee katsomaan jotain niin vanhaa ja säilynyttä. Tuntuu omituiselta tuijottaa samoja kiviä, kuin jo ihmiset vuosisatoja aikaisemmin. 

Sudenkuoppia rakennettiin yleensä kylän lähettyville. Kun pyydys oli näköetäisyydellä tiestä ja asukkaista, sen tarkkailu oli helppoa. Tämä Peltokorven kuoppa on säilynyt hyvänä sen vuoksi, että se on kivillä reunustettu.

Ideahan tällaisessa susikroopissa on siis suden pyytäminen kuoppaan. Keskelle kuoppaa asetettiin yleensä syöttilava, johon sijoitettiin syöttieläin houkuttimeksi. Susi paikalle tullessaan tietysti sai saalistusviettinsä valloilleen ja yritti tavoittaa elukan pudoten samalla kuopan pohjalle. En tiedä, onko tässä kuopassa mahdettu käyttää syöttilavaa, ainakaan tässä nykyversiossa sellaista ei ole nähtävissä. 

Nuo puunväriset  riu`ut kuvassa  kuuluivat asiaan. Kuopan reunoille aseteltiin  vinosti alaspäin olevia piikkejä jotta susi ei pääsisi omin neuvoin pakenemaan pois ansasta. Ehkä niiden tarkoitus oli myös peittää kuoppaa, jotta susi ei olisi nähnyt sitä. Tuntuu kovin utopistiselta, että susi olisi tällaisesta  kuopasta omin neuvoin päässyt pois. 

Mietin, että ehkä olisi aiheellista pystyttää jonkinmoinen infokyltti paikalle, jossa kerrottaisiin paikan menneisyydestä. Läheisessä koulussakin asiaa kannattaisi avata historiallisesta näkökulmasta - ehkä niin on jo  tehtykin. Mielestäni on niin, että kun ihminen tietää jostain vähän enemmän, usein sen myötä syntyy myös arvostus ja kunnioitus...tulee ennemminkin halu suojella kuin tuhota!

Kuoppaan jäänyt susi yleensä pistettiin hengiltä., Ruutia vältettiin, ettei siitä olisi jäänyt hajujällkiä.Sudestahan sai entisaikoina tapporahaa, joten sudenmetsästys on jo sen vuoksi houkutellut. Ja tietysti susi koettiin isona uhkana karjalle.

Löysin käsiin myös hupaisan tatrinan koskien tätä Peltokorven susikroopia. Kerrotaan, että pitäjänkuulu soittomies "Viulu-Aleksi" eli Aleksi Rita oli joskus ollut Ruotsalolla häitä soittamassa. Siellä ajan tavan mukaan pelimanni sai palkkansa juominkeina. 

Kun juhlat sitten päättyivät, soittaja lähti kohti kotiaan Ritaan.  Ja kun mies oli jaloin liikkeellä, hän ajatteli oikaista suorinta reittiä, joka kulki juurikin Peltokorven läpi. 

Niin kävi yön hämärissä, että Viulu-Aleksi eksyi pois polulta ja pudota rytkähti sudenkuoppaan. Jo se olisi ollut kylliksi vastoinkäymistä, mutta tietystikin kuopassa tarinan mukaan sattui olemaan kiipelissä myös hyvin äkäinen susi-rukka. 

Siinä lienee olleen konstit vähissä, joten Viulu -Aleksi otti viulun aseekseen ja alkoi soittaa sillä suoraan sanottuna henkensä hädässä. Susi pelkäsi viulun ääntä ja pysyi loitolla niin kauan, kuin soitto soi. Aamusta, kun naapuruston väki heräsi, ihmeteltiin jostain kuuluvaa viulun vingutusta. Kroopistahan se kuului! Siellä Viulu-Aleksi soitti henkensä hädässä. Susi saatiin onnekkaasti tapettua ja Aleksi pelastettua viuluineen. Siinä vaiheessa huomattiin, että Aleksin viulussa oli jäljellä enää yksi ainukainen kieli...

Kuopan ympäri kävellessäni mietin, että sen ympärillä olisi hyvä olla jonkinlaiset aidat, ettei kukaan sinne vahongossa humpsahtaisi. Sitten sainkin myöhemmin nähdä 1950-luvulla otetun valokuvan, josta näkyi, että kuopan ympärillä oli silloin ollut jonkinlainen risuaita. 

Sudenkuopat ovat nykyään lain suojaamia muinaisjäännöksiä, joten toivoisi, että niitä kohdeltaisiin vaalien.

LÄHTEET:

Genius Loci - paikkoja, kertomuksia ja kulttuuria. Kartoitusvaiheen tuloksia. Ilkka Luoto, s. 28. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/27114/978-951-39-4338-7.pdf?sequence=1]

Paikkakertomuksia  Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatiehanke. Turun yliopisto 2011. Olli Rosenqvist. Susikroopi, s. 22-23. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luetu 19.4.2020. 

Susikroopi. Geocaching. [https://www.geocaching.com/geocache/GC1DJ6E_susikroopi?guid=2e8bf3a0-9afa-4342-8303-053c2b5fbd88] Luettu 19.4.2020. 

Kyläjärjestys ja Lohtajalla tanssaaminen vuonna 1818

Vastaani tuli vanha teksti Lohtajan kyläjärjestyksestä. Lähdin  tutkimaan, mikä mahtoi tuo kyläjärjestys olla. 

Kyläjärjestys, toiselta nimeltään kylänasetus, on vanha säädöstö, joka koski kyläläisten keskinäistä toimintaa ja töiden tarkoituksenmukaista suorittamista. 

Tiedetään, että esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa kyläjärjestykset olivat jo keskiajalla käytössä, ja Ruotsissakin niistä on mainintoja jo 1500-luvulta. Suomessa niitä on otettu käyttöön vuoden 1742 jälkeen, kun hallitus vahvisti kyläjärjestysohjeen malliksi. 

1800-luvulla kyläjärjestyksiä on laadittu jo Keski-Pohjanmaallakin. Valtiovallan pyrkimyksenä oli saada talonpojat viljelemään maitaan tehokkain menetelmin ja sen vuoksi kyläjärjestysten toteuttamiseen ei ryhdytty pakonomaisin keinoin. 

Suomessa keskeinen haaste oli ollut isonjaon puutteellinen toteuttaminen erityisesti tiheämmin asutuilla seuduilla. Pohjanmaan läänin maaherra Gustaf Abraham Piper suomennutti vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen ja levitti näitä suomennoksia lääninsä kaikkiin pitäjiin. 

             

Kyläjärjestysten merkitys Suomessa oli suurinta juuri Etelä- ja Keskipohjanmaalla. Painettu pitäjänlaki löytyy muun muassa Kälviältä vuodelta 1816 ja Lohtajalta 1818. 

Kyläjärjestyksistä sovittiin kihlakunnankäräjillä 1700-luvulla ja myöhemmin päätettiin asioista pitäjänkokouksissa. Oltermannilaitoksen vakiinnuttua kylänjärjestykset alistettiin yleensä maaherran vahvistettaviksi. 

Kylien toimintaa johti oltermanni eli kylänvanhin. Apuna oli myös lautamiehiä. Oltermanni ja lautamiehet muodostivat kylänoikeuden, jonka tehtävänä oli soveltaa kyläjärjestystä käytäntöön. Heillä oli myös oikeus sakottaa kyläläisiä, jos yhteisiä päätöksiä ei oltu noudatettu. 

Vuonna 1757 astui voimaan kuninkaallinen päätös, jonka mukaisesti kyläoikeuden päätöksistä sai valittaa kihlakunnanoikeuteen. 

Kylänvanhimman toimikausi kesti yleensä 1-3 vuotta. Hänen vastuullaan oli kutsua kylän isännät kyläkokouksiin ja johtaa aita-, tie- ja palotarkastuksia. Oltermanni myös valvoi, että kukin talo lähetti sovitun määrän väkeä yhteisiin töihin. 

Kyläjärjestyksissä määrättiin esimerkiksi aitojen ja veräjien ylläpidosta, vesivakojen ja ojien kaivamisesta, peltojen lannoittamisista, karjan laitumelle päästämisestä, paloturvallisuudesta kylissä teiden kunnossapidosta ja rakentamisesta sekä yhteismaiden käytöstä ja tietojen välittämisestä. Toisinaan tehtäviin kuuluivat myös erilaiset keräystehtävät, kuten sudenajojen eli kallien järjestäminen. 

Oli tärkeää, että kylissä säilyi hyvä järjestys. Pitäjäkuri voimistuikin mallikyläjärjestyksen kautta. Koska oltermannit määrättiin usein ilmiantamaan kaikki kyläläisten tehdyt rikokset nimismiehelle, muodostui näin käytännössä pitäjänlakeja. Jos niitä tuli rikottua, oli kohtalona joutua käräjille, jossa syyttäjän roolissa toimivat nimismiehet.

                

Erilaisia järjestysrikkomuksia, joista rangaistiin oli moneen lähtöön. Esimerkkeinä mainittakoot kuokkavierailu, yöjuoksu, luvattomat tanssit sekä niihin osallistuminen. Lisäksi joutilaisuus oli rangaistavaa ankarimmissa kyläjärjestyksissä, kuten  Lapualla ja Ilmajoella. 

Alkuperäiseen Lohtajan kyläjärjestykseen pääset tutustumalla klikkaamalla tästä! 

                         

Tässä yllä on  kuva Lohtajan  kyläjärjestyksen pykälästä  numero 24. Nykykirjaimin teksti on ehkä hieman helpompaa tulkita. Kas teksti menee näin:

§. 24. Sunnuntaina, Pyhä päiwinä,  Maanantaina ja Lauwantaina pitää kaikki Dantsaminen ja Hypyt olla kielletyt, sekä Haisä, että muisa kokousisa olla mistä laadusta ja nimestä tahtonsa. Joka andaa Huoneensa senlaisijn Dantsein wetäkön Sakkua Wijsi Rublaa ja Spelimanni samalla lailla Wijsi Rublaa hopiata. Kaikki jotka Dantsawat ennen nimitettyinä päiwinä maxakot sakkua joka hengi Kaxi ja puoli Rublaa eli puolen kolmatta Rublaa Hopiata. Jotka owat Snukarit Haisä eli Pidoisa wetäkön jokainen Sattua Puolen kolmatta Rublaa Hopiata."

Tässä alla vielä valokuva oltermannisauvasta, joka liittyi oltermannin  toimeen. Lisää tietoa siitä voit lukea vanhemmasta tekstistä täältä. 

LÄHTEET: 

Bya-ordning för Låchteå Socken. Doria.fi[https://www.doria.fi/handle/10024/80003] Luettu 1.11.2020. 

Kyläjärjestys. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyl%C3%A4j%C3%A4rjestys] Luettu 1.11.2020. 

Pitäjänlaki. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Pit%C3%A4j%C3%A4nlaki] Luettu 1.11.2020. 

Murteisiin hurahtanut

Jo on ollu kiire viikko. Tällasia enempi, niin verenpaine huuteloo kahtasataa...Nyt kuitenkin  lopultakin toimeton hetki. Kiireisen viikon vuoksi vain lyhyesti  kirjoittelen, vaatii vähän palautumista...Kävin äitini luona lukemassa Järviseudun sanomat, jossa oli musta juttua  - oikeastaan parillakin viikolla. Mutta tässä  alla tää jälkimmäinen teksti. 

Mulle joutenolo on aina sellainen luovan hetken mahdollistaja. Viime kesänä  oli joutilas päivä. Lojuin sohvalla ja surffailin. Silmiin sattui ilmoitus  murrekilpailusta ja siltä istumalta kirjoitin lapsuusseudun murteellani tekstiä. Siis Evijärven Haapajärvenkylän murteella - asuin siellä 8-vuotiaaksi ja se on edelleen se omin seutuni.  "Moon niitä haapisia!":)  Pistin  tekstin äkkiä postiin, etten kadu ja peruuta osallistumista. Ja aika kivasti kävi.

En ole aikaisemmin murteella tekstiä kirjoittanut. Puhun kylläkin edelleen  tätä murretta, mutta kirjoitettuna se on paljon haasteellisempaa. Oli pakko laittaa toi lehtijuttu kahteen osaan, kun oli muuten liian leveästi tekstiä...:) Joskus olen haaveillut, että kirjoittaisin isänäitini elämästä enemmänkin, mutta vielä ei ole tullut sopivaa hetkeä. Ja toisaalta silloin tuskin kääntyisin murteella kirjottaan. Toisaalta taas se murre olisi hienoa saada laajemminkin tallennettua sellaisena kuin sen vielä parhaimillaan muistan. Minun jälkeen oma sukuhaarani tuskin sitä enää  osaa käyttää...

Tässä vielä tää mun murrepläjäys, jos joku jaksaa murretta lukea - tiedän, on raskasselekoista kirjoitettuna:)

"Mummo herättää mut jo viijen jäläkeen. Myö lähetään aamusta navettatöihi piham`perälle. Mummolla ja sen vanhapoikavelijellä, Kallella, on pieni navetta, joss`on viis aikusta lehemää. Mun homma on tillata niitä ja jelepata mummoa ja Kallea. Tai ennemminki mä helepin semmosissa töissä, ettei mun tarvihte mennä niijen isojen lehemänkantturoijen parsiin. Mummo niim` pelekää, että Tähikki, Raita tai Omena säikähysissään töytäsis mua. 

-Pitää aina muistaa varoo, ettei mee liijan lähelle lehemiä, ettei ne säikähä, sanoo mummo. 

Mummo hoitaa mua päivisin, kum`mun äiti ja isä on muualla töissä. Ne sanoo, että pitää ymmärtää olla kiltisti, kum`mummolla on muutenkin palijon töitä. Enkä mä mummolle äkäile. Mummon kans on aina hyvä olla ja mummo antaa mulle niim palijon töitä, että mun aika menöö niin kus`siivillä. Mun työt o tähellisiä. Ja mummo kertoo samalla sen elämästä. Kuinka sen äiti kuoli, kun soli vaan seihtemän vuotta ja joutu sitte het hoitaan nelijää nuorempaa. Nuorimmaiselle piti juottaa maitoo lehemänsarvesta, kussillä ei ollu enää äitii antamassa kikkiä. Tai kun se jäi leskeks jo vähäm yli parikymppisenä. Sota vei sen miehen ja mun isästä tuli puoliorpo jo vuojen vanahana. Mummo kertoo ja mä kuuntelen. Ei mun tarvihte sanoo mitään. Enkä mä liijon osaiskaan. 

Lehemille tehään ruokaa ämpäreihin. Mä laitan viis mustaa ämpäriä riviin ja mummo sanoo, että nys`saat sitte laittaa niihi pöperöt lehemille valamiiks. Ensimmä haen jauhoja. Mä vahäm arkailen nostaa sitä painavaa jauholaarin kantta, kuj`joskus siell`onn`ollu hiiriäki. Nostan jauhot laarista semmosella puisella kauhalla, jonka Kalle on ihte vuollu. Sitten mä laitan vähäm perunoita niihi ämpäreihin. Non semmosia nahistuneita jo, ja kamalam pienii ne perunat, mutta lehemille semmoset kelepaa pois tiehesä. Mitään ei saa laittaa haaskiolle. Joka vuos kum`me nostetaan perunat maasta, niim`mun tehtävä on kahtoo erilleen ne pienet perunat, jokka sitte annetaan lehemille talavem`mittaan. 

-Otappa tuo suolapussi völijyyn ja laske sinne ämpäriin jokahiselle suolaa kans. Tuloo vähäm`makua lisää, mummo ohojeistaa. 

Raahaan suolapussin ämpäreitten ääreen. Pussi on iso, mutta köykänen, suolaa ov`vaa vähäsen pohojolla enää. Kyykistyn ja kurottelen pussin perälle. Suola tuntuu karkealta käissä. Otan pari kourallista jokahiselle lehemälle ja puistelen lopuks käet yhen ämpärin päällä puhtaiks. Kaajan ämpäristä sinne vähäsen vettä kans jokahiselle. 

-Niijja sitte kouralline niitä kivennäisaineita kans. Lehemäkki tarvii vitamiinejä niinkus`sääkin Ja äläs unoha melassia. Se on nii makosaa noille lehemille. Syövät ja lypsäväkki sitte paremmin, kur`ruoka maistuu, mummo huuteloo lypsynsä lomasta. 

Kivennäisaineet näyttää mum`mielestä pahoilta. Eisunkaan lehemätkään sellasista tykkää. Mutta melassi näyttää mum`mielestä iha kus`siirapilta. Mä aattelen, että lehemät tuloo ilosiks, kunne näköö, etä moon laittanu niille makijaa kans. Melassi on semmosessa isossa koolissa ja mullon nappo, jolla mä lorahutan jokaseen ämpäriin sitä vähäsem`mukaan. Naposta ov`vähä vaikee kaataa. 

-Kusooko kintuille sun melassis? hohottaa Kalle naurellen sontalaarin luota. 

Lehemien ruoka pitää vielä sekottaa. Navetan nurkassa on puinen keppi, jolla mä pyöräytän niitä ruokia ees taas. Ensi se tuntuu iham kamalan raskaalta, mutta kum`mä lisään vielä vettä vähäsen, nii homma helepottuu. Kalle tuloo hyvim`mielin hakoon ne ämpärit ja antaa ne sitte lehemille. 

Ketassa ov`vaan yks vasikka. Sillei oo vielä nimee, mutta mä haluisin, että siitä tulis Ruusa. Mä annan etusormeni vasikalle ja se imasoo ja nuoloo sitä. Sormessa varmana maistuu se suola vielä. Mummo kaataa vasikalle poikineem`maitoo ja kyllä se juoki ahanaasti. Mummo tykkää, että oikeen hyvä vasikka saatiin, kus`sill`on nii hyvä syömälysti. Nyp`pitää vielä hakee Kallen kans heiniä lehemien parsiin. Heinät os`semmosessa paikassa navetan ulukopuolella, josta sanotaan, että non siellä solassa. 

-Kipaseppas tuonne heinäkasan päälle, Kalle sanoo mulle. 

Mä kömmin ylös semmosta heinäseinää pitkin. Heinät on`nii tiiviisti tukittu sinne heinäsuojaan, että niitä mahtuis mahollisimman palijon navetan lähelle. Sillon kesällä kum`me tehtiin heinätöitä, niim`mun piti iha hyppii niissä heinissä, että ne linttaantu tarpeeks. Ja sillon sinne heinien sekaan heiteltiin kans suolaa, että ne säilys hyvinä. 

Kallen on palijon helepompi ottaa ne heinät nyt hankoon ja viijä lehemien parsiin, kum`mä oon ne ensi irrotellu. Mum`mielestä navettatöissä on kivaa. Mutta käet onk`kyllä ihav`viheliäisen naarmuset, kum`mä luisun sieltä heinäkasasta alas. Kuivat heinät pistelöö kovin ja mua vähäsen ryittääki, kun`ne heinät nii pöllyää.

Mummo on saanu nyl`lypsyn valamiiks. Sill`on sellane pieni puuränkky, minkä päällä se istuu. Miten`nii iso ihimine voiki istuu niim pienellä ränkyllä? Mummo kaataa lypsetyn maijon tonkkaan. Meillon kaks tonkkaa ja maitoauto hakoo täyvet tonkat parim päivän välein. Ne pitää säilyttää kylymässä veessä siihen asti, kun`ne kuskataan maitokärryillä tiev`varteen maitopukille. 

Kalle hakoo vielä olokia lehemien sontalaariin. Se sanoo niitä kuivikkeiks. Kalle on sitä ennen luonu sonnat ja paiskonu ne sontahuoneeseen ulemmas taikolla. Sieltä sontahuoneesta nousoo aina semmonen vahava haju ja ilimassa onn`ihan`ku höyryä, kus`se lehemänpaska ov`vielä vähäsel` lämmintä. Kalle antaa mulle lopuks vielä luuan. Mä rapsin navetan lattijaa sillä puhtaaks. 

-Voij`jettä tuli taas hyvä, mummo kehuu. 

Nym`me ollaan valamiit ja myö kävellään tupaan pienen maitohinkin kans. Mummo paistaa ahavenia ja läskimpaloja pannussa ja turauttaa vielä kahavikki. Mä kastan leivämpalasta sinne pannumpohojaan ja kyllä maistuu hyvältä se rasva leiväm`päällä. Kello lyö pian yheksää ja me oikastaan mummon kans vähäks aikaa. Kyllä mun`non sitten nii hyvä olla! "

Näin pyhäinpäiväviikonloppuna vielä...Kiitos menneille sukupolville siitä minulla on juuri tällaiset juuret, jotka kantavat ja  jotka sain lahjana esipolviltani!:)  Tässä alla kaunis kynttiläkaari Kokkolan kaupunginkirkosta. Kävin äitini kanssa hiljentymässä ja katsomassa, kun  vuosi sitten edesmenneen isäni nimi luettiin ja syttyi kynttilät...kaunis hetki muistoihin säilytettäväksi...

Buharan satakieli - unohdettujen suomalaisten tarina

Muutama vuosi taaksepäin sain joululahjaksi kirjan nimeltä Kiljukotka. Ihastuin teokseen kovasti. Kirja kertoi osin faktaa, osin fiktiota Isonvihan ajalta Järviseudulla. Nuo kovat ajat liippasivat  aikoinaan isänpuoleista sukuani  kovasti ja läheltä, joten aihe kiinnostaa. Ja hyvin kirjoitettu kirja on tietysti  jo itsessään aina upea lukuelämys! Kirjailijan sukujuuret on Kortesjärvellä, mikä selittää osaltaan hänen kiinnostusta aiheeseen. 

Niinpä odotin kuin kuuta nousevaa professori, kirjailija   Kirsi Loukola-Ruskeeniemen, uutta kirjaa, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle kirjalle.  Se ilmestyikin syyskuussa 2020. Kirjan nimi on Buharan satakieli.

            

Romaani perustuu historialliseen tutkimukseen ja sillä on yhtymäkohtia  Isovihan aikana sieppattuihin lapsiin. Kortesjärven Purmojärvellä Isoviha oli todella karmivaa aikaa. Oma esiäitinikin poltettiin siellä tuolloin. 

"Matti", Lauri veti ilmaa sisäänsä. "Luulin että kuolit, kun teiän talo paloi."

Matti katsoi hänen lävitseen. "Tappoivat äitin", hän sanoi.

"Teiän äitin?" Lauri kysyi. 

Hätkähdin. "Mitä kotona tapahtui?" kysyin Matilta. 

"Äiti riippui kurkihirressä ja sotilaat tökkivät häntä piikillä: Sano rahas", Matti sanoi ja veti ilmaa sisäänsä...

Moni varmaan  on kuullut lukuina, kuinka paljon lapsia ja nuoria siepattiin Isovihan aikana. Lukuhan on pöyristyttävän iso - yli 20 000. Harvoin vain on tullut ajatelluksi, mitä heille tapahtui sieppauksen jälkeen. 

Kirja kiehtoo minua myös sen vuoksi, että kirjailija on käyttänyt siinä todenperäisiä nimiä;  Kontiainen, Skottari, Matoniemi, Försti, Jutila, Pellinen, Kärnä, Lummukka - nimiä, jotka myös  liittyvät oman sukuni historiaan - ja onhan monella kokkolalaisellakin  juuret Järviseudun pitäjissä. Moni lukijoista uskoakseni  tunnistaa noita nimiä, ovathan ne säilyneet nykypäiviin saaka suku- ja paikanniminä. 

"Purmojärven kylässä oli yli kymmenen pientä taloa.

 Lappajärveltä tullessa oikealla olivat Kontiainen, Skottari ja Matoniemi. 

Länsirannalla oli Försti, Purmojärven vanhin talo. Förstit olivat muuttaneet

rannikolta pari sataa vuotta aiemmin. Vilja huojui keltaisena ja 

karja laidunsi rantaniityillä. Anna  huiskutti iloisesti ja jatkoi Matoniemeen."

Kirjan päähenkilö on Kontiaisen kasvattityttö, Liisa. Tarina alkaa  turvallisesta kotiympäristöstä, jonka pian hajoittaa  kylään saapuvat viholliset. Sen seurauksena perheet hajoavat, elämä muuttuu. Osa pääsee pakenemaan piilopirtille metsiköihin, toisten kohtalona on kuolla vainoissa.  Joidenkin osa on päätyä vangeiksi ja heidän tarinansa  alkaa tästä. Nuorten vangittujen matka vie Vaasasta Hankoon, Pietariin ja sieltä jokireittiä myöten halki Venäjän. Sieltä matka jatkuu kamelikaravaanissa Hivan kaanin haaremiin ja sieltä vielä Buharaan. Kirjan taustatyönä Kirsti on muuten käynyt itse Uzbekistanissa  tutkimassa ja eläytymässä  romaanin tapahtumaseutuihin. 

"Irrrota minut", Anna itki hysteerisesti kyljessäni. 

Matti voi silminnähden huonosti. Matin vuoksi minun oli pakko ryhdistäytyä. Silmät kyynelissä vedin syvään henkeä. 

"Matti", kuiskasin. Kun hän ei tuntunut kuulevan, toistin lujempaa, kerta toisensa jälkeen. 

"Matti! Olen huutanut monta kertaa, muttet kuule yhtään mitään", huusin lopulta. "Kokeile, saatko kätes irti. Minut on köytetty liian tiukkaan."

"Kävelimme kärryjen perässä kahleet kaulassa satamaan, 

jossa oli kaleerilaivoja ankkurissa rannan lähellä ja

 kymmeniä laivaveneitä rannassa. Rannassa lojui pitkiä

 kuusiairoja, monta kertaa pitempiä kuin Lappajärven kirkkoveneiden airot. "

"Miksi he hakevat vaaleita tyttöjä kaukaa Suomesta, 

kun Volgalla ja Uralilla  on metsäkylissä vaaleita tyttöjä, 

jotka muistuttavat meitä?" kysyin Annalta. 

"Minä ja sinä olemme synnyttäneet terveet poikavauvat ja 

Ruotsin sotilailla  on hyvä maine", Anna sanoi. 

"Buharan haaremeissa kasvaa sen jälkeen kookkaita,

 taitavia ja urhoollisia johtajia Buharan kaanin sotajoukoille."

Buharan satakielestä on  tehty  optiosopimus elokuvatuottaja Kaiho Republic Oy:n kanssa jo ennen kirjan julkaisua, tavoitteena  on tehdä kirjan pohjalta vielä kansainvälinen TV-draamasarja. Wau!

Olen mielenkiinnolla seurannut Kirstin kirjoitustyön etenemistä. Jossain vaiheessa laitoin hänelle postia, että olisipa hienoa, jos hän ennättäisi tänne Kokkolaankin esittelemään kirjaansa. Ja tiedättekö - joskus toiveet oikeasti toteutuvat!  Yhteistyössä saimme järjestettyä tilaisuuden Kokkolan kaupunginkirjastoon, mutta tämä koronakurimus sitten tuli ja lykkäsi sorkkansa soppaan ja tapahtuma täytyi peruuttaa. No, onneksi päiviä on edessäpäinkin ja uusi tilaisuus Kokkolaan on sovittu 24.4.2021. Olokaas kuulolla sillon! Täällä on Kokkolan seudulla aika lailla ihmisiä, joiden esipolvet tulee Järviseudun suunnasta. Ja tietysti kirja on kiinnostava tarina muutoinkin. Kirstin Pohjanmaan kiertueeseen kuuluu myös Lappajärvi-Kortesjärvi-akseli 26.-27.4.2021. Loistava juttu!

Sain  ihanasti  kutsun myös kirjan julkistamistilaisuuteen, joka oli mahdollista katsoa netin välityksellä livestreemauksena Helsingistä Tieteiden talolta. Oli mielenkiintoinen sekin ja hieno ohjelma muutoinkin! Tässä blogipäivityksessä oleva kuvamateriaali onkin otettu kuvakaappauksina julkistamistilaisuudesta. 

Kirjassa on hienosti kuljetettu myös uskoa Jumalaan ja vuoden 1701 virsikirjan virsien tekstejä mukana. Pidä  tästä erityisen paljon, koska voin kuvitella, kuinka keskeinen osuus virsillä  ja uskolla on ollut tuon ajan ihmisten elämässä lohtua antavana tekijänä. Siepattujen kohtalona on ollut  rakkaiden sukusiteiden katkeaminen, mutta muistoja, opittuja virsiä ja rukouksia kukaan ei ole voinut heidän mielistään riistää pois. Ainakin ajatuksena lohdullinen...

"Mun silmän`, käten nostan

Ain ylös mäkihin,

Jois`avun tiedän saavan

Ja valon kaunihin,

Sill`Herra avun lainaa

Kuin maan ja taivaan loi,

Hän kuulee huuton` aina,

Ja suojell`kyllä voi."

Kirjailija paljasti minulle, että kirjan myöhemmin ilmestyvässä jatko-osassa  päähenkilö Liisa on Buharassa  minäkertojan roolissa esimerkiksi taipaleesta lapsenlapselleen kertoessa. Liisa jättää kertomatta traumatisoivia asioita Suomenlahdelta ja Volgalta yrittäen niitä itsekin aktiivisesti unohtaa - ehkä hän on mielen prosesseissa  ne jo unohtanutkin!

Kirjailija kertoo kirjan lopussa kirjoittamisprosessistaan, johon on ollut raskas eläytyä. Hän on syventynyt kirjaa tehdessään myös ihmiskaupan ja ISISin uhrien haastatteluihin, kirjalllisuuteen ja elokuviin, joissa on kuvattu uhrien kärsimyksiä. Jotta kirjasta ei olisi tullut aihepiireiltään liian rankka, hän joutui keventämään tarinan kulkua.

Faktaa kirjassa on  esimerkiksi se, että noihin aikoihin  Buharan kaani, jolla ei ollut miespuolista perillistä,  rakennutti islamilaisen maailman ensimmäisen naisten moskeijan. On tiedossa, että Turkissa orjaksi kaapatun jalkavaimon poika pääsi seuraavaksi sulttaaniksi. Sen sijaan tietyn kaapatun tytön kohtaloa on mahdoton  jäljittää, joten kirja on näiltä osin fiktiota. Kirjailija kertoo kuitenkin kirjassaan, että turkulaisessa sanomalehdessä on  julkaistu aikanaan  tieto, että Buharan kaanin lähettiläät kävivät vuonna 1718 tsaari Pietarin puheilla pyytäen saada tai ostaa suomalaisia ja ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä, koska heidän tiedettiin synnyttävän erinomaisia sotilaita!

"Kumarruin maahan ja painoin otsani aulan  laattalattiaan,

 vaikka liike sattui. Nousin vaivalloisesti ylös.

"Menkäämme oleskeluhuoneeseen juomaan kahvia", 

hymyilin kaanin äidille ystävällisesti. Hän oli lapseni isoäiti."

Kirja on helppo ja huokea hankkia ihan omaksi kotisohvalta tilaten Isoviha.fi -  sivuston kautta. Sieltä sen saa ostettua kirjakauppoja huomattavasti edullisemmin ja upeasti suoraan kotiin toimitettuna. 

Valotaideteos " Juhlapaikka Galaksi" Meripuistossa

Kokkolaan on  lisätty paljon kaunista valoa 400-juhlavuoden aikana. Meripuiston valotaideteos asuntomessualueen kupeessa on osa tuota valaistushanketta.  Uudesta valaistusta alueesta käytetään myös nimeä Juhlapaikka Galaksi. 

Paljon kesän aikana kiitosta saanut Kokkolan vihersuunnitteluosaston valotiimi  on tämän teoksen takana suunnittelun osalta, vaikka itse teoksen onkin toteuttanut ulkopuolinen osaaja. 

Valotaideteos sijaitsee Meripuistossa aivan uimarannan tuntumassa. Valojen alusta on kivetty ympyrän muotoon. Alusta kuvaa galaksin muotoa ja valot siinä kuvastavat  galaksin keskustaa ja sen värivaihteluita. Maavalot kiveyksissä ovat kuin tähtinä galaksissa. Valopylväät vaihtavat hiljakseltaan väriä sävystä toiseen. Valoissa on hämäräkytkin. Valopylväät on upotettu kivijalustaan. 

Parasta tässä valotaideteoksessa on, ettei se ole vain pelkkiä valoja. Jo valojen sijainti  pienessä niemenpoukamassa uimarannan läheisyydessä on vaikuttava ja  taideteoksesta johtaa lisäksi  upea, kivikuja ja sitten valaistu puusilta ympyränmuotoiseen  laituriosaan.

              

                  

Maisemalaiturille on esteetön kulku tasannetta pitkin. Siinä voi istua iltaa ja halutessaan vaikkapa pujahtaa veden syleilyyn tikaspareja pitkin. Ranta on tosin tältä kohden melko matala. Pientä pukukoppia alue ehkä kaipaisi viereensä, jos  laiturilta oikeasti joku aikoo veteen pujahtaa...

       

Pidän tästä Juhlapaikasta etenkin sen vuoksi, että  alue mahdollistaa toiminnallisuuden, virkistyskäytön ja luonnosta nauttimisen  tuttujen ja tuntemattomien kanssa meren äärellä.  Siellä voi vain käväistä tai halutessaan viivähtää pidempäänkin. Juhlapaikalle on tulossa myös sähköt, mikä mahdollistaa sen käyttöä monenlaisissa yhteyksissä. Alue on  uskoakseni  vaikuttava myös  läheisen leirintäalueen matkailijoiden silmissä - erikoisuudet jäävät mieleen ja niistä kaupunki  muistetaan! Ehkä  pian saamme  arkikäyttöönkin sanan Meri-Kokkola! Merellisyyden näkymättömyydestähän on Kokkolassa jupistu pitkään. Juhlapaikka on myös esteettinen;  toivottavasti ymmärrämme pitää sen hyvässä kunnossa.  

Valotaideteoksen ympärillä on valaistuja penkkejä, joihin mahtuu istumaan  isompikin porukka. Toisaalta erikseen sijaitsevat selkänojalliset  penkit mahdollistavat myös erillisten porukoiden istuskelun omissa porukoissa.  Istuimet kestävät hyvin materiaaliensa vuoksi meren koetuksella olemisen. Selkänojat  suojaavat istujia julmimmilta meren tuulilta. Meren äärellähän on usein viileää. On silti hienoa, ettei aluetta ole sen kummemmin katettu. Rannan tuntumaan on jätetty sinne luontaisesti kuuluvia leppiä tuulensuojaksi ja somistukseksi.  Omasta mielestäni  ajatus meren syleilystä tuulineen ja kuohuineen sopii juuri tähän paikkaan. 

                    

 

Eräs upeista asioista tässä kokonaisuudessa on grillauspöydät. Yksi pitkä ja kaareva pöytä ja pari pienempää. Yhteensä grillauspaikkoja on kuusi.  Pitkä grillauspöytä on peräti yhdeksänmetrinen ja pöydän molemmin puolin on kivat, pitkät penkit.  Pöydän  ääreen sopii kuulemma  jopa viitisenkymmentä ihmistä! Pöytä on valmistettu betonista, joten sen etuna on ennen kaikkea paloturvallisuus. Grillauspaikat on pöydän keskellä. Pitkässä grillauspöydässä suositellaan käytettäväksi grillihiiliä, pienemmissä grillauspöydissä voi käyttää myös puita. Vielä kun läheinen burgeripaikka ryhtyisi myymään makkaraa, puita ja grillihiiliä, voisi moni nälän yllättämä hetken mielijohteesta tehdä ostoksia ja viettää lököisää ja tunnelmallista  grilli-iltaa siihen ennalta sen kummemin varautumatta. :))

 

                        

Alue on saamassa ympärystöönsä siistin nurmikon. Pikkasen kyllä harmittelin viimeksi alueella käydessäni, että osa  kulkijoista surutta oikaisi juuri  vihertyneen nurmialueen ylitse ja pehmeä, hyvin siloiteltu  multa sai  riesakseen syviä kengänjälkiä. Olipa siitä tietysti jo keksitty pyörilläkin oikoa. Eniten kuitenkin pisti vihaksi huoleton perhe, jonka koira  sipsutti perheen perässä nurmikentän yli ja kulkiessaan intoutui kaivamaan vähän syvemmälle ruohokenttää...Vaikkei ole omasta nurmikosta kyse, niin minua ainakin riepoi ja raastoi moinen välinpitämättömyys, kun alueesta kovalla työllä on tehty niin kaunis. 

Alla olevan kuvan vasemmassa yläkulmassa näkyy muuten rannalla jo aikaisemmin komeillut puuveistos, "Tuuli." Se on jätetty alkuperäiselle paikalleen ja tulee nyt ehkä jopa aikaisempaa paremmin esille. 

       

       

Lokakuun  iltana kun hämärissä kuljeskelin Juhlapaikalla, huomasin ilokseni, että alueella oli tasaiseen tahtiin kulkijoita. Monenikäistä väkeä, joista osa viipyili alueella pidempään grillaillen, osa kävi vain kiertelemässä aluetta. Yhtään tyytymätöntä ihmistä en paikalla tavannut. Se kertoo varmaan uudesta Juhlapaikasta eniten! Kuvia ja tietoa Juhlapaikasta kannattaa kaupungin takuulla mainostaa esitelehtisissään ja nettisivuillaan! Meripuiston kokonaisilme muuntautuu vielä  tulevaisuudessakin, koska  kunnostustyö on vielä keskeneräinen. Siellä on jo nyt  upeita yksityiskohtia, mutta kohta meillä on koossa oikein vaikuttava kokonaisuus!